We welcome today our guest choir from Jyväskylä Finland. I wonder if anybody has yet pronounced the name of your city as Dsaivaskaila as English speaking people tend to do! Montreal weather was not very hospitable to you yesterday, on your first full day on this continent. But as you know, the weather has been devastating in some parts of North America. As the Southern areas of United States are slowly beginning the process of recovery from the damage of the hurricane Katrina, a new storm Ophelia has now traveled the Atlantic coast up to Canada. In comparison a rainy day in Montreal is a minor thing, even if we would have liked to extend a more sunny welcome to our guests.
Tervetuloa Jyväskylän maaseurakunnan kuoro juhlamatkallanne tänne Montrealiin. Lieneekö kukaan vielä ääntänyt kaupunkinne nimeä Dsaivaskaila kuten englantia puhuvat usein tekevät! Valitettavasti emme saaneet teitä varten kauniinpaa säätä. Kuten varmaan olette kuulleet, hurrikaanimyrsky Katrina on tehnyt pahaa jälkeä Yhdysvaltojen eteläosissa. Ja parastaikaa hieman pienempi myrsky koettelee Kanadan itärannikkoa. Noihin koettelemuksiin verrattuna on sadepäivä Montrealissa pikkujuttu, vaikka olisimmekin mielellämme ottaneet teidät vähän aurinkoisemmin vastaan.
I can not imagine how people cope in situations like those in New Orleans and surrounding areas. How can you start life again in a new place, if there is a new place, without any means of earning your living, especially if you were desperately poor to start with. The first reaction may be “ I am happy to be alive”, but soon the desperation of the situation takes hold and people start complaining. They begin to attribute the extent of the damage to poor disaster management on part of the leaders, of the government and its agencies.
On vaikea kuvitella miten ihmiset selviävät sellaisista tilanteista kuin tuo hirmumyrskyn jälkeinen hävitys New Orleansissa ja ympäristössä. Miten voi elämän alottaa uudestaan alusta kun ei ole kotia, ei työtä. Suuri osa tuon alueen ihmisistä oli jo muutenkin köyhyydessä eläviä. Ensimmäinen reaktio voi olla “hyvä kun olen elossa” mutta pian tilanteen toivottomuus valtaa ihmiset ja he alkavat etsiä syyllistä. Kenen syytä oli, että tuhosta tuli niin valtava? Hallitus, paikalliset viranomaiset, kaikki johtoasemassa olevat nähdään syyllisiksi tilanteeseen.
In our Old Testament story today we are presented with a situation somewhat similar to the one in the hurricane hit areas. The people of Israel had fled from Egypt under the leadership of Moses. It must have looked to them that drowning was inevitable, when the only escape from the approaching Egyptian army was in the raging waters in front of them. Miraculously the Israelites found themselves safe and sound on the other side, and saw that their pursuers had perished. But the joy of being alive was soon giving way to the realization that they still had a long way to go before life would be restored to any kind of normalcy. They were now in the middle of a desert, there was hardly any food to go round. Everything that had been lost, came to their mind. Longingly they started to talk about their lost homes in Egypt. They remembered their favorite foods. And whose fault was it that they now were starving? Moses and Aaron’s of course. They had had this crazy idea to leave Egypt behind. They had brought the people to this awful place. All was now forgotten about the slave labor and attempts of ethnic cleansing in Egypt. So the people complained and grumbled against Aaron and Moses.
Vanhan Testamentin teksti toi eteemme tilanteen, joka muistuttaa sitä, mitä uutisissa olemme nähneet hirmumyrskyalueilla. Israelilaiset olivat Mooseksen johdolla paenneet Egyptistä. Kun Egyptin armeija oli takana ja meri aukeni edessä ainoana pakopaikkana, näytti hukkuminen varmaan vääjäämättömältä. Mutta ihmeen kaupalla Israelilaiset olivatkin hengissä vastarannalla. Mutt apian ilo hengissä olemisesta väistyi karun tilanteen toteamises tieltä. Edessä oli pitkä vaivalloinen tie ennenkuin elämä palaisi minkäänlaisiin normaaliuomiin. He olivat nyt keskellä autiomaata, juuri mitään syötävää ei ollut. Kaivaten he alkoivat muistella sitä mistä olivat lähteneet matkalle. He puhuivat kodeistaan, mieliruoistaan. Ja sitten alettiin kysellä kenen vika oli, että nyt oltiin vailla ruokaa erämaassa? Tietysti se oli Mooseksen ja Aaronin syytä. Hehän olivat keksineet tämän hullun idean lähteä Egyptistä. Pakkotyö ja etniset vainot näyttävät täysin unohtuneen. Niin sitten valitettiin ja syyteltiin Moosesta ja Aaronia.
There is some grumbling going on in our Gospel reading too. The scene is somewhat different. A landowner offered to hire some unemployed people whom he had seen sitting idly in the market place. I wonder what their first reaction was? Was it “Great! Finally I have got work. Now I will have my wages in the end of the day and then I can bring some food home for the family.” When the paytime came they were in for a surprise. Latecomers were being paid first, and they all received a full day’s wages. Those hired early in the morning received the same. No wonder they started grumbling. I think they would have gone straight to their union representative with their complaints had there been unions at that time. This is unfair treatment they would have said. In the story the employer reminds them, that they would not win their case in the court. He was paying them according to the agreement they had made at the time of hiring. They were told it was not their concern if the employer decided to be generous. He had the liberty to pay the others for more hours than they had actually worked for.
Nurinaa on myös päivän evankeliumitekstissä, tilanne vain vähän erilainen. Maanomistaja näki muutamia työttömiä istumassa torilla ja tarjosi heille työtä viinitarhassaan. Palkasta sovittiin ja miehet lähtivät töhin. Mikähän heidän reaktionsa oli? Ehkä: Hienoa. Vihdoinkin sain työtä. Palkka tulee illalla ja voin viedä ruokaa perheelle” Palkanmaksuaikaan tulikin yllätys. Myöhään iltapäivällä töihin tulleet saivat palkkannsa ensiksi ja se oli kokonaisen päiväpalkan suuruinen. Aamuvarhaisella työhön tulleet saivat saman. Ei ihme, että he alkoivat nurista. Luulen, että he olisivat marssineet suoraan ammattiyhdistyksen toimistoon, jos sellaisia olisi ollut olemassa. Tämä on epäreilua kohtelua he olisivat sanoneet, me vaadimme oikeuksiamme. Kertomuksessamme työnantaja muistuttaa heitä sopimuksesta, joka oli tehty, kun heidät pestattiin työhön. Työläisille sanottiin, ettei ollut heidän asiansa valittaa, jos työnantaja päätti olla avokätinen ja maksaa myös myöhään pestatuille koko päivän tuntimäärän mukaan.
In the Old Testament story we can see that God’s generosity towards his people is comparable to the landowner’s in the Gospel. These people who so soon had forgotten their thankfulness for the rescue, are nevertheless fed by God. God’s abundant care is the theme which we can hear in both of the two readings. His care is not limited to those who earn it. It is based on need, not on merit. How sad it is that those who have their needs met by God, so quickly forget what they have received.
Vanhan Testamentin kertomuksessa näemme Jumalan avokätisyyden kansaansa kohtaan samanlaisena kuin maanomistajan avokätisyyden evankeliumissa. Nämä ihmiset, jotka niin pian olivat unohtaneet kiitollisuuden pelastumisestaan, ovt kuitenkin Jumalan huolenpidon kohteena. Heidät ruokitaan nurinoista huolimatta. Jumalan runsas huolenpito on teema, joka nousee kummastakin tekstistä. Hä ei huolehdi vain niistä, jotka ovat sen ansainneet. Hänen huolenpitonsa kohdistuu niihin, jotka sitä tarvitsevat, ei niihin , jotka sen ansaitsevat. Miten surullista, että ne jotka ovat saaneet tarpeensa Jumalata, niin pian unohtavat mitä ovat saaneet.
Don’t we often find ourselves grumbling like the Israelites in the desert or the worker after his long day in the vineyard? It is so much easier to focus on what we have lost, than what we still have. When it turns out that the route to the promised land is harder than we expected, we forget the joy of being free. We look enviously at others who seem to prosper with much less effort than we do. And our envy makes us forget what a gift it is to have work to do. And to have adequate strength to do it.
Emmekö mekin usein menettele niinkuin Israelilaiset erämaassa tai viinitarhassa pitkän päivän tehnyt työmies? On niin paljon helpompaa tuijottaa siihen, mitä meiltä puuttuu, kuin siihen, mitä meillä on. Kun tie luvattuun maahan osoittautuu vaikeammaksi kuin odotimme, me unohdamme ilon ja kiitollisuuden vapaudesta. Katselemme kateellisina niitä, jotka näyttävät menestyvän vähemmällä työmäärällä kuin me itse. Kateutemme saa meidät unohtamaan, mikä lahja se on, että on työtä. Ja että on voimia ja kykyä työn tekemiseen.
God’s gifts surround us abundantly. Yes, life takes us at times on tiresome journeys through deserts, but there our needs are met day by day. And we are called to work in the fields of a generous employer. He does not measure our work by comparing us to others. He rewards us according to the measure of his love.
Jumalan lahjat ympärövät meitä ylenpalttisesti. Elämä kyllä vie meidät vaivalloisille taipaleiille erämaahan, mutta siellä meidän tarpemme tyydytetään päivästä päivään. Ja meidät on kutsuttu työhön runsaskätisen työnantajan pelloille. Hän ei mittaa työtämme vertaamalla meitä muihin työntekijöihin. Hän palkitsee oman rakkautensa mitan mukaan.
Rev. Kyllikki Pitts
Sept 18, 2005